EvalColombo2018 konferenssissa kansanedustaja Pekka Haavisto, kansanedustaja Ananda Pokharel Nepalista, Liisa Horelli sekä ministeri Kabir Hashim Sri Lankasta.
Liisa Horelli, Suomen Arviointiyhdistyksen hallituksen varajäsen, dosentti, Aalto-yliopisto
Koskaan en ole osallistunut kansainväliseen konferenssiin, jonka avajaisissa on läsnä ns. ”täyskäsi”: maan presidentti, eduskunnan puhemies, pääministeri, muutama muu ministeri sekä joukko kansanedustajia. Kaiken kaikkiaan tilaisuudessa oli 110 kansanedustajaa 70:stä maasta, mm. vihreiden Pekka Haavisto Suomesta sekä lukuisia kansainvälisten instituutioiden ja vapaaehtoisjärjestöjen edustajia. Kyseinen tilaisuus oli Sri Lankan ja Global Parliamentarians Forum for Evaluationin järjestämä EvalCombo2018, jonka teemana oli Vastuullinen eduskunta: Arvioinnin valtavirtaistaminen YK:n Agenda 2030:een.
Mikä saa kansanedustajat innostumaan arvioinnista?
Vastaus on intohimo, ainakin niiden muutaman esitaistelijan mielestä, jotka olivat vuonna 2015 perustamassa Nepalin eduskunnassa Kansanedustajien globaalia arviointifoorumia. He tajusivat, että arviointi on väline ja mekanismi, joilla voidaan kitkeä korruptiota, saada aikaiseksi parempia päätöksiä ja lakeja sekä helpottaa kansanedustajien valvontatehtäviä. Tuo intohimo näyttää levinneen erityisesti Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan kansanedustajien parissa, sillä Euroopasta ja muista länsimaista oli vain kourallinen osallistujia.
Kehitysmaat tienraivaajina
Kehitysmaa-apua vastaanottavat maat ovat tähän asti olleet myös länsimaiden arvioinnin kohteina. Nyt he haluavat ottaa arvioinnin omiin käsiinsä ja kehittää kansallista arviointipolitiikkaa, jonka avulla he voivat luoda omiin olosuhteisiin sopivat arviointijärjestelmät ja käytännöt. He voivat toimia mallina länsimaille, joilla ei yleensä ole, Kanadaa lukuun ottamatta, kattavaa kansallista arviointipolitiikkaa.
Länsimaiden arvioitava Kestävän kehityksen tavoitteitaan
YK:n Agenda 2030 sekä 17 kestävän kehityksen tavoitetta panevat myös länsimaat arvioimaan omaa toimintaansa ja tavoitteidensa toteuttamista. Tämä merkitsee yksittäisten hankkeiden ohella monimutkaisten, siilot ylittävien ilmiöiden arvioimista, mikä puolestaan edellyttää poliitikkojen, asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen välistä yhteistyötä sekä uusia arvioinnin lähestymistapoja.
Tarvitaanko Suomessakin kansallista arviointipolitiikkaa?
Suomen Arviointiyhdistys (SAYFES) ry:ssä on meneillään erilaisten tapahtumien sarja, joiden avulla pyritään verkottamaan arvioinnista kiinnostuneet tahot keskenään, mahdollisen kansallisen arviointipolitiikan aikaansaamiseksi. Eduskunta ja sen toimintaorganisaatio valiokuntineen ovat tärkeässä asemassa arviointien tilaajina ja käyttäjinä. Toistaiseksi arviointi, saati kansallinen arviointipolitiikka, ei ole keskeisessä roolissa. Esteinä ovat tietovirtojen runsaus ja kansanedustajien tiukka aikabudjetti. Arvioinnin tarjoajien tuleekin ottaa huomioon puolueettomuuden ja selkeyden ohella myös oikea ajoitus ja arvioinnin poliittisuus. Arvioinnin poliittinen asiaankuuluvuus ei välttämättä tarkoita poliittista tarkoituksenmukaisuutta.
Julkaistu 27.9.2018
